Yks lemppareita ikinä

Kesäkuun alku. Juuri sitä vaaleanvihreää vehreyttä kaikkialla, kun kesä on puhjennut kukkaansa. Minulla oli ollut aiemmin päivällä pääsykokeet. Monipäiväiset kokeet, joissa puolessa välissä tippui osa pois. Sain kokea koko viikon, nautin koetehtävien tekemisestä. Tunsin olevani paljon vanhempi kuin monet muut hakijat. Tutustuin pariin tyyppiin lounastauoilla, kun istuttiin pihalla lämpimällä nurmella sylmässä eväitä. Loppukesästä selviäisi etten pääsisi opiskelupaikkaan, jäisin varasijalle.

Istuimme iltaa rautatieasemaa vastapäätä kattoterassilla juomassa kuohujuomaa. En muista keiden kanssa, mutta sen muistan, etten tuntenut oloani kotoisaksi. En ole kattoterasseilla skumppaa juova ihminen, en silloin, enkä vieläkään. Jännitti muutenkin, sillä seuranani oli ihmisiä joita en tuntenut, olimme lähteneet samalla porukalla jatkoille jostain blogitapahtumasta. En ollut koskaan aiemmin ollut missään tilaisuudessa ja nyt minut oli kutsuttu, jännittävää.

Ystävä laittoi viestin, että lähtee nyt juhlista kotiin. Oli kuulemma jo riittävän kännissä. Itsekin olin hieman nousuhumalassa. Nähdään kohta siinä mistä linja-autot lähtee, sovittiin.

Nappasin pääsykoekassin ja lahjapussukan mukaani ja huikkasin heipat. Raskas päivä takana, aamuiset jännitykset ja iltapäivällä toiset, eri sorttiset tosin. Nyt kävellen nukkumaan ystävän luo, ihanaa. Valitsimme reitin Kaisaniemen puiston poikki Hakaniemeen ja siitä Kallion kaduille. Valoisa, hitusen hämärä lämmin kesäyö. Tuuli tuivertaa suloisesti hameenhelmoihin, jotka koskettavat paljaita sääriä. Haetaanko pizzat, ystävä kysyi, kun risteyksen toisella puolella näkyi pizzerian neonvalokyltti. Todellakin mennään, vastasin, kunnon ruokaa ei ole tullut syötyä koko päivänä ja sitä paitsi yöpizza maistuu aina.

Ystävä jäi kiinnittämään pyöräänsä lyhtypylvääseen ja minä astuin sisään. Vilkaisin ympärilleni, asetuin oven suulle pitkän jonon hännille ja nostin katseeni pizzalistaan tiskin yläpuolelle. Katseeni palautui kuitenkin samantien takaisin pöydässä istuviin ihmisiin, koska juuri siinä kohdallani vasemmalla puolella pöydän ääressä selät seinää vasten istui niin ihanan, suloisen näköinen pariskunta. En pystynyt keskittymään menuun, vilkuilin vain paria. He istuivat ihan kiinni toisissaan, välillä pussaillen. Ystävä tuli sisään, vierelleni seisomaan ja keskeytin hänen juttunsa kuiskaamalla korvaansa, että kato noita, miten ihanan näköinen pussaileva pariskunta! Ystävä vilkaisi heitä ja nauroi minulle, hän tunsi minut ja tiesi, että tuollaisten asioiden huomaaminen ja niistä kaverille kertominen on kaltaistani. Jono eteni, minä seisoin lähes koko ajan niin, että välillä pystyin vilkuilemaan pariskuntaa. Tilasimme pizzat ja menimme ulos niitä odottelemaan. Kun kuului meidän vuoronumeromme, hyppelehdin takaisin sisälle ja nappasin tiskiltä laatikot mukaani ja huikkasin kiitokset.

Pöydän kohdalla pysähdyin ja kumarruin pariskuntaa päin ja sanoin: te näytätte aivan älyttömän ihanilta, ei mulla muuta moikka! Molemmat yllättyivät, hymyilivät, naurahtivat ja kiittivät, ehkä vilkaisivat toisiaan. Saattoivat ajatella, että niinpä muuten näytetään. Menin ulos ja jäin oven eteen pizzalaatikoiden kanssa odottamaan ystävääni, joka meni hieman kauemmas hakemaan pyöräänsä. Pöydässä istunut nainen juoksi ulos ravintolasta luokseni, tuli lähelleni ja kasvot hehkuen sanoi “Kiitos! Kiitos, ihana, kun tulit sanomaan!”. Tietysti tulin, katsoin teitä pitkään ja pakko oli tulla, koska se oli niin totta, vastasin.

Keskustelumme jatkui kutakuinkin näin:

“Niin ihanaa, sä oot ihana!”

Niin sääki!

“Meidän pitää alkaa kavereiksi!”

No todellakin pitää, sää oot ihana!

“Niin säki!”

❤️

Ja siinä me kesäyössä hehkutimme monta kertaa toisiamme ja halattiin ja naurettiin naisen kanssa. Mikä maailman ihanin hetki! Esittäydyimme toisillemme: Mä oon Tiina. “Mä oon Sanna, moi!”

Ystävä tuli luoksemme ja nauroi, että mitä ihmettä täällä tapahtuu. Esittelin uuden ystäväni vanhalle ja huikattiin Sannan kanssa heipat ja ihanaa kesää toisillemme! Jompikumpi huusi vielä toisen perään, että mennään joskus yhdessä Vallilan kallioille kaljalle! Joo todellakin mennään, toinen vastasi ja naurettiin molemmat päälle. Heippa! Ja niin Sanna katosi takaisin pizzeriaan.

Siinä pizzalaatikoita kantaessani ja ystävän taluttaessa pyöräänsä ihmettelin loppumatkan ja nauroin ääneen tuolle niin erikoiselle ja hassulle kohtaamiselle. Hehkutettiin juuri tuossa sitten jonkun Sannan kanssa toisiamme kesäyössä. Joskus humalassa sitä on kaikenlaisia erikoisia kohtaamisia ja ehkä tämä oli sellainen. Tätä saatettaisiin muistella joskus myöhemmin tai ehken muista sitä aamulla enää ollenkaan.

Syötyämme yöpizzat ja ystävän kanssa hyvät yöt huikattuamme selasin puhelinta olohuoneen lattialla patjalla. Mylläsin tyynyä paremmin niskan alle, jotta asento olisi parempi, koska tuli olo, että haluan löytää tuon tytön. Nyt heti. Hän oli ihana, samanhenkinen kuin mä ja mehän sovittiin ne kalliokaljat sinne Vallilaan. Laitoin facebookiin hakuun “Sanna Helsinki”. Hakutuloksia tuli paljon ja aloin selailla niitä. Yritin muistella, että miltä hän näyttikään. Avasin profiileja ja nauratti vähän. Erikoista etsimistä minulla tässä keskellä yötä, en tee tällaista koskaan.

Yhtäkkiä löytyi kasvot, jotka näyttivät tutulta. Kirjoitin hänelle viestin, jossa pahoittelin omituista yhteydenottoa, hehkutin hänen ihanuuttaan, erikoista hetkeä ja että mun oli pakko etsiä sut täältä, koska luulen, että ilahdut tästä viestistä! Ja tiiättekö, hän vastasi mulle. ❤️

Tuosta hetkestä on nyt 12 vuotta aikaa. Me ei koskaan menty kallioille kaljoille. Alettiin Facebook-kavereiksi. Ollaan nähty joskus jossain, koska tietysti meillä oli yhteisiä kavereita. Myöhemmin tuon kesän jälkeen muutimme Tampereelta Helsinkiin ja hän tarjoutui lastenhoitoavuksikin joskus, kun mulla oli joku meno. Törmättiin sattumalta toisinaan Vallilan kaduilla ja iloisesti moikattiin ja halattiin. Ollaan kaikki nämä vuodet seurattu toisiamme Instassa. Hän on edelleen i h a n a. Eilen kommentoin jotain hänen stooriinsa ja tuli taas mieleen tuo kohtaaminen ja pohdittiin ajankulua ja sitä miten ne mun pienet lapset silloin Helsinkiin muuttaessa ovat jo isoja, toinen aikuinen ihan. Ja että kuinka me ollaan tavallaan ihan samoja, vaikka mekin ollaan muututtu.

Rakastan elämää, rakastan sitä minne elämä meitä vie ja sitä mitä kaikkea voi tapahtua ihan millon vaan.